Vainajan muotokuva

[Vladimir]

Tähän ketjuun voisi kukin kirjoittaa oman mielipiteensä Vainajan muotokuvasta. Itse kuulin bändistä ensimmäistä kertaa Emma-ehdokkuuden myötä ja ostin levyn. Musiikki kolahti heti, ja olenkin kuunnellut tätä levyä paljon. Tässä vielä lyhyet kommentit jokaisesta biisistä:

Musta ruusu: Hyvä avausraita hyvälle levylle.

Japanilainen puutarha: Ihan kiva tämäkin, muttei ihan levyn parhaimmistoa.

Ovet ja huoneet: Loistava biisi.

Kopiokissa: Hyvä biisi. Hauska sana tuo kopiokissa.

Pyhäpietarin aukio: Kuulostaa pikemminkin jonkin biisin introlta kuin varsinaiselta instrumentaalikappaleelta.

Kiltti vai tuhma: Hyvä biisi. Sopii hyvin livenä soitettavaksi.

Kodinrakennusohjeet: Ensikuulemalta ne tsiki-tsiki-osuudet vaikuttivat oudoilta, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen biisi alkoi kuulostaa paremmalta. Jotenkin tästä tulee mieleen M. A. Nummisen Jenkka hevosen puhdistamisesta.

Puutarhakatu 36: Mielenkiintoinen instrumentaalikappale, jonka "laulu" on pätkä Ovet ja huoneet -biisistä takaperin soitettuna.

Maailmanloppu: Hyvä biisi kirkonkelloineen ja kaikkineen.

[Ontto]

Minun mielestäni yksi hienoimpia ja merkittävimpiä levyjä mitä koskaan on tehty. Erityisesti olen tykästynyt mutkitteleviin ja syväluotaaviin sanoituksiin jotka oikein pakottavat kuulijan tarkkaavaisena, tohtimatta edes hengittää, höristämään korviaan.

Tai sitten ne vain ovat niin pelottavia, että sen vuoksi jähmettyy kauhusta paikalleen. Itselleni on käynyt kumminkin.

Olen muuten, hiukan aiheen viereen poiketakseni, joskus törmännyt populaarimusiikkia analysoitaessa sellaiseen asenteeseen, että arvostetaan enemmän sellaista selkeän suorasukaista ja vähän kuivaa ilmaisua. Itse olen paremminkin päinvastaista mieltä, sitäpaitsi luulen tuossa taka-ajatuksena olevan, että muotoon panostaminen on väistämättä sisällöstä pois. No jaa. Luulisinpa, ettei kukaan vaikkapa sellaisia kirjoja kuin Kokaiiniromaani tai Saatana saapuu Moskovaan lukenut allekirjoittaisi tuota. Eleanooraa kuunnelleista puhumattakaan.

Kun kuulin tätä levyä viime joulukuussa ensimmäisiä kertoja, se teki valtavan vaikutuksen. Ymmärsin kyseessä olevan tavattoman kauniin, ylevän ja syvällisen teoksen. Musiikin keinoin ylletään vain aniharvoin tällaisiin korkeuksiin.

[oskari]

Tommosen rustasin joskus viime talvena ohimennen rateyourmusiciin:

Jälleen Porista kajahtaa ja kuka muu voikaan olla yhtyeen keskeisenä biisintekijänä kuin Mika Rättö. Tällä kertaa skene on ottanut uudeksi jäsenekseen mielenterveysongelmaisen naismurhaajan, Eleanoora Rosenholmin, joka on nimestään huolimatta kuuden porilaismuusikon muodostama ryhmä. Rätön lisäksi mukana vaikuttavat Magyar Possen Pasi Salmi ja laulajana hurmaava Lowlife Rock 'n' Roll Philosophersista tuttu Noora Tommila. Musiikillisesti 80-luvun konepopin maastossa liikkuva yhtye luo alusta loppuun kestävän äärimmäisen tiiviin tunnelman. Rätön ja Salmen kyhäilemät monipuoliset ja harkitut taustat yhdistettynä sarjamurhaajan identiteettejä ja tekoja sivuaviin lyriikoihin. Niitä edellämainitut kolme pääjehua ovat kirjoittaneet pääasiassa yhdessä. Rätön kädenjälki paistaa läpi kuitenkin monimutkaisissa sanavalinnoissa, jotka eivät meinaa istua riimeihin niin tavumääriensä kuin loppusointujensa suhteen. Lisäksi mm. Rättö ja Lehtisalosta tutut lallattelut ja daadattelut biittien seassa ovat mukana myös Eleanooran kanssa ja lisäävät entisestään Vainajan muotokuvan sisältämien koukkujen määrää. Samalla levyn äänimaailmasta tulee entistä kepeämpi, joka lyriikoihin yhdistettynä lisää pelottavuutta entisestään.

Vainajan muotokuva on vain 33 minuuttisessa kestossaan harmillisen lyhyt, varsinkin kun mukana on kaksi Twin Peaks -henkistä instrumentaalia. Onneksi vastapainoksi kaikki mitä levyllä on on silkkaa timanttia. Vaikka levyn auditiivinen ilme on söpö ja kevyehkö, kokoajan jossain kytee jokin, joka tekee keskeisestä tunnelmasta äärimmäisen pahanenteisen. Noora Tommila laulaa söpön naiivilla äänellä, joka luo pelottavan kontrastin musiikin ja sisällön välille; harva söpöindie-bändi kun sattuu laulamaan aviomiehen tappamisesta kirveellä tai maailmanlopusta. Levyn huippuhetket ovat juurikin edellämainittuja teemoja käsittelevät biisit. Ovet ja huoneet mässäilee Rätölle ominaisesti yksityiskohdilla kotiäidin seotessa totaalisesti. Viimeinen biisi Maailmanloppu toimii loistavana kruununa albumille, tosin olisi ollut mielenkiintoinen kuulla samainen kappale vielä massiivisempana ja paisuttelevampana. Resursseja siihen olisi ollut. Tällä ryhmällä on itseasiassa niitä vaikka mihin ja jos ne saadaan valjastettua kakkosalbumille kaikissa voimissaan, on luvassa pelottavan hyvää jälkeä.

4,5/5